Kun kuolet

Kirjoitan nyt ystäväni Kuukeijun toivomuksesta tarinan jonka olen kirjoittanut koulussa.

Meidän täytyi valita jokin maalasua ja sen pohjalta kirjoittaa tarina joka olisi kauhua,scifiä tai dekkarityylistä. Itse valitsin luonnollisesti kauhun.

Tauluksi valitsin  Dorothea Tanningin maalauksen nimeltä Pieni iltasoitto. (Eine Kleine Nachtmusik)
Taulu on varsin kiehitova ja melko pelottava joten oli helppo alkaa kirjoittaa kauhu tarinaa. 
Mutta ei enenmpää löpinää. Ollkaa hyvät! (Olen pahoillani kirjoitusvirheistä jos niitä löytyy.)

Kun kuolet

''En halua kuolla!'' huusin samalla, kun putosin pimeyteen. Mätkähdin keskelle pitkää käytävää, jonka lattiaa peitti pitkä punainen samettimatto. Mitä tapahtui? Missä olin? Kierähdin selälleni. Pudotuksen olisi pitänyt murskata kylkiluuni, mutta ainoa paikka, jota särki, oli kaulani. Tunnustelin kipeää kohtaa kädelläni, jonka veri tahri heti. Kaulassani oli reikä, josta pulppusi vuolaasti verta värjäten maton allani vielä tummemmaksi. 

   Aloin kirkua. Yritin hysteerisesti tyrehdyttää verenvuodon puseroni hihalla, mutta ei kestänyt kauaa, ennen   kuin käsivarteni oli ihan veressä. yritin repiä matosta palaa siteeksi, mutta se oli naulattu kiinni lattiaan. Nousin seisomaan ja aloin huutamaan anellen apua.

   Ryntäsin käytävään ja juoksin eteenpäin vaikka kuinka kauan. Käytävässä oli tasaisin välein ovia, joihin oli maalattu sekalaisia numeroita.

201, 177, 30, 1908... Paikka oli kuin hotelli.

Pysähdyin. Ei ollut järkeä juosta päättömästi. Minun oli saatava apua. Kuulin yhden oven takaa huutoa ja valo kajasti sen alta. Helpotuksen tunne rauhoitti minua vähän. Saisinko vihdoin apua? Avasin huoneen numeri 553 oven.

  Sydämmeni varmaan pysähtyi. Lattialla kieri mies jonka vaatteita ja ihoa liekit nuolivat ahnaasti. Mies karjui tuskissaan ja heittelehti huoneen lattialla. Näin kuinka liekit polttivat hänen ihoaan paljastaen punaisen lihan sen alta.. Mies nousi edelleen huutaen seisomaan ja juoksi ovea kohti. Minua kohti. Tuo mies, joka haisi palanneelle ihmislihalle, juoksi minua kohti! Pakokauhu valtasi minut ja paiskasin huoneen oven kiinni. Tunsin, kuinka ovi tärähti samalla, kun mies törmäsi siihen. Peräännyin vastakkaista ovea vasten, enkä edes ajatellut avaavani sitäkin. Lähdin taas juoksemaan. Ovet vilisivät silmäkulmissani ja edessä olevasta pimeydestä muodostui kokoajan lisää käytävää ovineen.

   Juoksin jonkin muun kuin oven ohi. Pysähdyin ja huomasin takanani maassa makaavan teinitytön. hän oli käpertynyt seinää vasten sikiöasentoon ja naksutteli kieltään kuin kello. Kumarruin tytön viereen ja kysyin oli hän kunnossa. Tyttö alkoi naksuttaa kieltään nopeammin ja hän keinui kuin mielipuolinen. Alon ravistella häntä, mutta tyttö ei näyttänyt edes huomaavan minua. Hän vain naksutti kieltään yhä nopeammin ja nopeammin. Säpsähdin, kun hän yhtäkkiä käänsi suuret silmänsä minuun päin. Hänellä oli paksu kerros tummaa maskaraa, joka snyt koristi silmien sijaan poskia.

   ''Katso mitä minä tein'' , tyttö sanoi näyttäen samalla rannettaan. Hänen äänensä oli väriseva mutta samalla iloisen kuuloinen. Katsoin tytön ojentamaa rannetta ja kavahdin taakseppäin. Iso punainen viilto oli vedetty ranteen poikki valtimon kohdalta.

   ''Nyt minusta tulee kuuluisa. Luokkalaiseni katuvat kun kiusasivat minua ja äiti ei voi enään vaatia minulta koulumenestystä'' , tyttö nauroi.

 ''Haluatko sinäkin?'' Hän ojensi rannettaan lähemmäs ja veri purskahti valtimosta kasvoilleni. Peräännyin tytöstä hangaten lämmintä verta pois kasvoiltani. Pimeydestä alkoi kävellä lisää ihmisiä. He kaikki näyttivät kamalilta. Yhdellä pienellä tytöllä oli katkennut hirttosilmukka kaulassa, yhdellä miehellä ei ollut leukaa ollenkaan.

   Yritin nousta ylös ja päästä pakoon mutta kompastuin johonkin. Se oli nuori poika, joka maksi poikittain lattialla. Pojan silmät olivat hulluudeta täysin valjoiset ja hänen suunsa vaahtosi. Heidän kaikkien pitäisi olla kuolleita.

''Teidän pitäisi olaa kuolleita!'' huusin, mutta ihmiset vain kävelivät ohitseni. Ainoa, joka kiinnitti minuun huomiota oli tyttö, jonka hiukset oli revitty irti. Hän tarttui pitkään vaaleaan palmikkooni ja sotki sen verellä pyyhkien sillä revennyttä päänähkaansa. Kuin hän olisi yrittänyt liimata hiukseni kiinni. 

   Potkaisin tytön kauemmas ja hän lensi velttona vasten seinää. Ryömin lattian poikki kohti toista ovea samalla kun muut talloivat minua. Kiskaisin oven numero 119 auki ja raahauduin sisään. Huonie oli tyhjä. Makasin lattialla ja nyyhkytin kuin pikkulapsi. Heidän pitäisi olla kuolleita. Aloin vollottamaan toden teolla. Ajattelin kotiani ja perhettäni jossain kaukana. Miksi edes olin näin kamalassa paikassa? Olin vain pudonnut tänne ja... Ajatukseni katkesi. Käteni siirtyi vastomaisesti kaulalleni ja tunsin reijän. Haava vuosi vieläkin. Minun olisi pitänyt vuotaa kuiviin jo aikoja sitten. 

   Työnsin sormeni reikään, ja kipu tuntui kamalalta, mutta halusin tarkistaa yhdenasian. Luoti. Kurkkuuni oli tunkeutunut luoti ja tunsin sen. Vedin luodin ulos. Minua oli ammuttu. 

Kuka? Miksi?

   Yhtäkkiä kehoni nytkähti rajusti. Toisenkin, ja kolmannenkin kerran. Neljännellä kerralla avasin silmäni ja katossa olevat loisteputket sokaisivat minut. Olin sairaalassa.

Lääkäri kumartui ylleni ja kutsui minua nimelläni. Toistin nimenäni itkien vaikka lääkäri ei näyttänyt kuulevan.

En enään ollut siinä kamalassa paikassa täynä kuolleita.

Kuulin, kuinka lääkäri kertoi hoitajalle että olin ampunut itse itseäni. Mikä oli ajanut siihen tilanteeseen, että halusin kuolla. Kaiken näkemäni jälkeen en todellakaan halunnut.

Hoitajat ja lääkärit hääräsivät jotain ympärilläni. He olivat tuoneet minut takaisin. Kiittäisin heitä vielä siitä. Käänsin katseeni levollisesti seinään ja päätin, etten lähtisi enen kuin olisi aikani.

  Minut havahdutti se kun sydämeni lyönneistä kertova kone alkoi piipata tiheämmin. Sydämmeni oli pysähtymässä. En voinut liikkua ja kaikki hiljeni ympärilläni. Kaikki paitsi ääni, joka muistutti kellon tikitystä. Nurkassa seisoi ranteensa viiltänyt tyttö.

''Kun riistää itseltään hengen, sen suurimman lahjan minkä koskaan on saanut, joutuu maksamaan. Vaikka kuinka katuisit se tosiasia, että luovuit elämästäsi, tulee piinaamaan sinua aina.''

   Ja niin hän veti minut takaisin siihen hulluuden tyysijaan, vaikka kuinka anelin armoa. Haavani vuotaa yhä ja hukun vereen hiljalleen, kun makaan täällä hotellin käytävällä. 

Joskus ohitseni kävelee samanlaisia ihmisiä kuin minä alussa olin. Kun he pysähtyvärt vierelleni ja pyytävät apua, sanon heille vain: ''Kun kuolet oman kätesi kautta, ei ole minkäänlaista pelastusta.

Loppu